Nuorten uskoa Intian Kashmirissa

Joukko nuoria islamista kristinuskoon kääntyneitä matkusti suureen intialaiskaupunkiin useiksi päiviksi oppimaan lisää uskostaan. Palatessaan muslimienemmistöiseen kotikyläänsä he olivat vahvistuneita uskossaan, joka joutui heti koetuksille.

Valheellisia syytöksiä

Nuoret ovat kaikki sukua keskenään, joko sisaruksia tai serkkuja. He olivat tulleet tuntemaan Jeesuksen vanhempien sukulaistensa todistuksen kautta.

Raamattukoulutuksessa ollessaan naapurit alkoivat kysellä heidän vanhemmiltaan, minne lapset olivat menneet. Pian huhut alkoivat kiertää kylässä.

Koska kristityt ovat vain pieni vähemmistö, heidän on pidettävä uskonsa salassa. Usein uskovat piilottavat Raamattunsa – jos musliminaapurit löytäisivät ne, siitä voisi seurata pahoinpitely. ”Tunnemme uskovia, joiden koti on poltettu, heitä on hakattu, ajettu pois kotoa ja suljettu pois perheestä”, etulinjan evankelista kertoo.

Nuorten palattua paikalliset islamilaiset johtajat kuulustelivat heitä. Kyläläiset olivat väittäneet, että heidät oli viety kaupunkiin seksuaalisiin tarkoituksiin. Koko yhteisö karttoi ryhmään kuuluneita tyttöjä ja heidän vanhempansa olivat huolissaan.

Yhden tytön isä pelkäsi, että tytöt vietäisiin heiltä lopullisesti tai jopa tapettaisiin. Vanhoillisissa muslimiyhteisöissä perheenjäsenet voivat toisinaan tehdä kunniamurhia ja tappaa seksuaalisesti häväistynä pidetyn.

Islamistien painostaessa nuoria kristitty mies, Ali, ojensi heille muistikortin. ”Tästä siinä oli kyse”, Ali sanoi. ”Tämän takia he lähtivät.”

Islamistit ottivat muistikortin ja tutkivat sen sisältöä. ”Tämä ei ole ollenkaan pahaa, tässä puhutaan Isasta (Jeesuksesta)”, yksi heistä totesi.

Sitten he tajusivat, että kyse olikin Raamatun Jeesuksesta Koraanin Isan sijaan, ja suuttuivat.

He päättivät käännyttää kaikki nuoret takaisin islamiin ja veivät heidät islamilaiseen sisäoppilaitokseen. Jotkut nuorista vapautettiin ja osa pakeni, mutta useat tytöt jäivät kouluun vangeiksi yli kuukaudeksi.

Pyhän Hengen antamaa rohkeutta

Koulussa kaikki, opiskelijoista opettajiin, kutsuivat tyttöjä ”kristityiksi” halventavassa merkityksessä, joka tarkoitti ”vääräuskoista”, ei ”Kristuksen seuraajaa”. He olivat kuitenkin valmiita: he olivat oppineet opetuslapseuskoulussa, että vaino on osa Kristuksen seuraamista.

Tytöistä vanhin kertoi etulinjan evankelistalle, että kun hän oli muiden tyttöjen kanssa ikkunattomaan huoneeseen suljettuna, hän ei itkenyt. Sen sijaan hän yritti osoittaa vahvuutta nuoremmille tytöille: he rukoilivat yhdessä voittaakseen pelkonsa ja surunsa. Sitten, eräänä päivänä, heidät erotettiin toisistaan.

Opettajat kuulustelivat heitä nyt erikseen. He yrittivät saada tytöt kiinni valheesta, mutta Pyhän Hengen ohjaamina tytöillä oli aina sama vastaus heidän kysymyksiinsä.

Opettajat olivat yllättyneitä tyttöjen johdonmukaisuudesta ja rohkeudesta. Tytöt olivat itse yhtä yllättyneitä siitä, mitä kuulivat itsensä sanovan. Usein he vastasivat opettajien kysymyksiin vastakysymyksillä, kuten Jeesuskin oli tehnyt syyttäjilleen.

Vaino on osa elämää

Yhdellä tytöistä oli paha keuhkosairaus ja hänen vanhempansa pelkäsivät hänen kuolevan ilman lääkkeitään. Tytön tilasta tietoiset kyläläiset veivät eräänä päivänä hänen sairaskertomuksensa sisäoppilaitokseen ja vaativat kaikkia tyttöjä vapautettaviksi. Muutoin, kyläläiset sanoivat, opettajilla olisi tytön kuolema vastuullaan ja se toisi negatiivista huomiota. Lopulta, 42 päivää perheiltään riistämisen jälkeen, tytöt vapautettiin.

Tyttöjen usko kasvoi valtavasti heidän nähtyään, miten Jumala piti heistä huolta sieppauksen, kuulustelujen, perustarpeiden puutteen, pelon ja ikävän keskellä.

”He ovat uskostaan ylpeitä ja itsevarmoja”, etulinjan työntekijä sanoi. ”He tietävät haluavansa seurata Jeesusta, vaikka se tekisi heistä erilaisia ja vaikka heidän yhteisönsä ei siksi hyväksyisi heitä.”

Yhteisö hylkii yhä tyttöjä, ja heidät on erotettu aiemmista kouluistaan. Silti he osallistuvat edelleen opetuslapseuskouluun sekä henkilökohtaisesti että viikoittain puhelimitse.