Pakistanilaiset Shafqat ja Shagufta kertovat ensimmäistä kertaa vapautumisensa jälkeen jumalanpilkasta saamistaan kuolemantuomioista sekä vankeudestaan.
Monet suomalaiset uskovatkin ovat heidän vankeusvuosiensa aikana lähettäneet heille tervehdyksiä vankilaan. Artikkelin on alun perin kirjoittanut hollanniksi Gert-Jan Schaap, ja sen on Marttyyrien Äänelle luovuttanut Alankomaiden Marttyyrien Ääni, SDOK. Tämä on pitkän ja mielenkiintoisen artikkelin ensimmäinen osa.
Kiitos Jumalalle, Shafqatia ja Shaguftaa ei lopulta hirtetty, mutta he viettivät monia pitkiä ja masentavia vuosia kuolemaan tuomittuina, erossa toisistaan ja lapsistaan. Tämä kristitty pakistanilaispariskunta tuomittiin kuolemaan vuonna 2014. Heidän väitettiin lähettäneen Muhammedia herjaavia tekstiviestejä. Tänäkään päivänä he eivät tiedä, kuka heitä syytti, tai miksi.
Gert-Jan Schaap kertoo: Tapasin Shafqatin ja Shaguftan vaatimattomassa rivitalossa jossain päin Eurooppaa (heidän turvallisuutensa vuoksi on paras jättää maa kertomatta, sillä äärimuslimit tavoittelevat yhä heidän henkeään). Heidän lapsensa – kolme poikaa ja yksi tytär, iältään neljästätoista kahteenkymmeneen – olivat kaikki kotona sinne saapuessani.
Erikoista sinänsä, tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun puhuin lasten kanssa. Olin tavannut heidät vuoden 2017 loppupuolella kirjoittaessani artikkelia heidän perheensä murheellisesta tilanteesta.
Tuohon aikaan he eivät olleet nähneet vanhempiaan lähes neljään vuoteen. Shafqat ja Shagufta olivat olleet kuolemaan tuomittuja siinä vaiheessa jo kolme vuotta. Heidät oli tuomittu jumalanpilkasta hirtettäviksi. Lapset piileskelivät tuolloin sukulaisten luona, sillä edes väitettyjen “jumalanpilkkaajien” lapset eivät ole turvassa kostohyökkäyksiltä.
“Ihme, ei yhtään sen vähempää”
Useisiin vuosikymmeniin pakistanilaiset tuomarit eivät ole uskaltaneet julistaa syyttömäksi jumalanpilkasta syytettyä. Jos he tekivät niin, heidän oma henkensä oli äärimuslimien vihan vuoksi uhattuna. Vasta melko äskettäin jumalanpilkasta langetetut kuolemantuomiot alettiin muuntaa elinkautisiksi vankeuksiksi.
Tämän kylmäävän todellisuuden vuoksi vuonna 2017 tekemäni artikkeli lasten haastattelusta päättyi synkkään lauseeseen: “Shafqat ja Shagufta tulevat luultavasti viettämään lopun elämänsä telkien takana, ellei ihmettä tapahdu.” Ja Jumala todellakin teki ihmeen, kuten Shafqat ja Shagufta usein painottivat keskustelumme aikana, kiitollisuuden kuultaessa selkeästi heidän äänissään. He olivat innokkaita kertomaan tarinansa, ja tämä on ensimmäinen kerta, kun he tekevät sen.
Pyörätuoli
Kokoon taitettua pyörätuolia säilytetään kuistilla. Shafqat halvaantui vyötäröstä alaspäin vuonna 2004 tapahtuneessa onnettomuudessa. Löysin hänet nojaamasta ikkunan eteen sijoitetun sohvan käsinojaan pukeutuneena liehuvaan kameeziin, joka ylsi lähes hänen paljaisiin jalkoihinsa. Shagufta istui tuolilla hänen vieressään. Shaguftan veli, Joseph, joka oli kampanjoinut vuosien ajan heidän vapautensa puolesta, liittyi seuraamme ja tulkkasi meitä, sillä avioparista kumpikaan ei juuri puhu englantia.
Shafqat auttoi itsensä pystympään asentoon alkaessaan puhua. ”Olen suunnattoman kiitollinen kaikille kristityille, jotka rukoilivat puolestamme kaikki nuo vuodet. Uskon Jumalan vastanneen veljiemme ja siskojemme rukouksiin, ja sen vuoksi me olemme nyt vapaita.”
Shafqat jatkaa syvään huokaisten: “He pakottivat minut ulos kodistamme, ja pakottivat lapset mukaamme. He olivat kovakouraisia. Heti jos jumalanpilkka mainitaan, Pakistanin poliisit käyvät ilkeiksi. He yrittivät selvittää, kuka oli lähettänyt tekstiviestit, joista oli valitettu. ’Onko tämä sinun puhelinnumerosi?’ he tivasivat vaimoltani. Oli kulunut kuitenkin jo yli kuukausi siitä, kun hän oli hukannut puhelimensa, josta viestit oli lähetetty. Sitä paitsi, viestit olivat englanniksi, emmekä kumpikaan puhu englantia.”
Maahan paiskattuna
Shafqat ei suinkaan liioitellut sanoessaan Pakistanin poliisien voivan olla kovakouraisia. Hän kuvaili miten poliisiasemalla poliisit repivät hänet pois pyörätuolista ja heittivät hänet lattialle kuin säkin. He hakkasivat hänen kasvojaan ja vartaloaan jonkin aikaa ja yrittivät pakottaa hänet tunnustamaan.
”Suureksi surukseni lapset näkivät osan poliisiaseman tapahtumista. Poliisit jopa roikottivat minua nilkoistani katosta hakaten samalla minua kiväärinperillään.”
Päätään pudistellen hän osoitti lantiotaan, joka oli yhä ilmiselvästi vahingoittunut: kidutuksessa häneltä murtui luu.
Shagufta piti katseensa lattiaan laskettuna ja kuunteli hiljaa miehensä puhetta. Shafqat jatkoi: ”He tekivät saman uudelleen yöllä. Minä huusin, valitin ja itkin, että en ollut tehnyt mitään väärää. Huutojen välissä rukoilin epätoivoisena hiljaisen rukouksen: ’Voi Jumala, ole meille armollinen.’”
Julkinen häpäisy
Shafqat nosti kätensä kasvoilleen. ”He alkoivat uhkailla, että jos en tunnusta, he nöyryyttäisivät vaimoani pakottamalla hänet kävelemään alasti yleisellä paikalla. Säästääkseni hänet siltä käsittämättömältä nöyryytykseltä minä lopulta sanoin, että myönnän syytteet.”
Teitä molempia syytettiin valheellisesti. Onko teillä mitään käsitystä, kuka teki tämän teille, tai miksi?
Shafqat ja Shagufta pudistavat molemmat päätään. Shafqat vastaa ensin: ”En todellakaan ymmärrä, miten me päädyimme syytetyiksi sellaisesta rikoksesta. Ja kuka on sen takana? Minulla ei ole aavistustakaan.”
Shagufta lisää: ”Muistakaa, että Pakistanissa on tullut hyvin tavanomaiseksi, että muslimit syyttävät kristittyjä valheellisesti jumalanpilkasta. Niin kävi Asia Bibille, Sawan Masihille, ja kymmenille muille.”
Pian julkaistavassa seuraavassa osassa Shafqat ja Shagufta kertovat vankilaoloistaan, lastensa puolesta tuntemastaan huolesta ja epätoivosta, mutta myös siitä, kuinka vankeusaika vei heidät lähemmäs Jumalaa.
