Afgaanikulttuurissa naapureista puhutaan henkilöinä, jotka ”jakavat meidän varjomme”. Alun perin sillä lienee tarkoitettu ihmisiä, jotka istuvat saman puun varjossa. Joten, kun afgaani muuttaa, hänen sanotaan ”vaihtavan varjoaan”.
Talebanin vallattua Afganistanin uudelleen viime vuoden elokuussa afgaaniuskovan, Abdullahin, on pitänyt ”vaihtaa varjoaan” kolmesti. Abdullahin johti uskoon kristitty sukulainen, jonka usko ja islamin hylkääminen oli naapurustossa tunnettu asia.
Pian Talebanin valtaannousun jälkeen Abdullahin naapurit varoittivat häntä, että Talebanit olivat tulleet hänen kotiinsa etsimään tuota kristittyä sukulaista. Abdullah ja hänen perheensä pakenivat samana päivänä ”uuteen varjoon” paikkaan, jossa he eivät olleet tunnettuja.
Vaarallisia kysymyksiä
Sielläkin ihmiset alkoivat pian esittää kysymyksiä. ”Miksi emme näe sinua moskeijassa perjantaisin?” he kysyivät. ”Jätit jälleen viikoittaiset rukoukset väliin.”
Ennen viime vuoden elokuuta tällaiset kysymykset olisivat olleet vain hieman ärsyttävää utelua, mutta nyt kysymyksillä on painolastinaan aseistettu Taleban Afganistanin hallinnossa. Jokaisen afgaanin tulisi noudattaa heidän määrittelemäänsä sunni-islamia. Heidän silmissään moskeijakäynnit välistä jättävä on joko petturi tai vääräuskoinen. Molempia, he uskovat, tulee rangaista.
Nyt kuka tahansa paikallisesta moskeijan johtajasta poliisiin voi olla osa Talebanin verkostoa. Islamin hyljänneiksi paljastuvien kohtalo on karu. Joten, jos viranomainen kutsuu uskovan ”tapaamiseen”, hänen on tarkkaan harkittava noudattaako hän kutsua, yrittääkö viivytellä, vai pakeneeko maasta välittömästi.
Kun Abdullahin uudet naapurit alkoivat esittää kysymyksiä, hän muutti jälleen perheineen. Hän joutui sulkemaan yrityksensä ja elinkeinonsa maassa, jonka talous on raunioina. Kristuksen palvelemista hän ei kuitenkaan ole lopettanut. Hän on säännöllisesti yhteydessä afgaaniuskoviin. Hän vierailee heidän luonaan, rohkaisee heitä ja tutkii Raamattua heidän kanssaan.
Äskettäin ollessaan yhteydessä Afganistanin ulkopuolella asuviin kristittyihin Abdullah viittasi Roomalaiskirjeen kahdeksanteen lukuun ja oli Paavalin kanssa samaa mieltä siitä, ”etteivät nykyisen ajan kärsimykset ole mitään sen kirkkauden rinnalla, joka vielä on ilmestyvä ja tuleva osaksemme” (18. jae). Abdullah tietää, että hän ja muut maahan jääneet uskovat saavat riemuvoiton häneltä, joka on heitä rakastanut (jae 37) eikä mikään, edes Taleban aseineen, voi erottaa heitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme (jae 39).
