Ukraina: Seurakuntana sota-alueella

Ukrainassa käytävä sota on herättänyt evankeliumin nälän ja tehnyt seurakunnista vahvempia. Ukrainalainen pastori ”T”, jonka nimeä emme voi kertoa, kertoo elämästä Venäjän miehityksen alla.

”Jumala tietää, mitä sota tarkoittaa. Me emme tienneet”, pastori T toteaa. Hänen seurakuntansa jatkoi toimintaansa Venäjän miehityksen allakin.

”Miehitetty kaupunki ei ole sellainen kuin luulet. Se ei ole yhtäkkiä täynnä vieraan maan sotilaita. Asiat vain ovat toisin, poliisivoimat ja hallintojärjestelmä ovat muuttuneet. Miehittäjät eivät välitä sinusta, heitä kiinnostaa vain omat tarpeensa ja tavoitteensa. Asut edelleen kotikaupungissasi, mutta se ei ole enää sinun kaupunkisi. Kaupat ovat kiinni, joinakin päivinä ei ole ruokaa, vettä, sähköjä tai internettiä… mutta me yritimme olla seurakunta ja auttaa ihmisiä jakamalla ruokaa, lääkkeitä ja vettä.”

Pastori T:n oli paettava kotikaupungistaan puoli vuotta miehityksen jälkeen, mutta hänen vielä siellä ollessaan seurakunnasta tuli tärkeä sekä kristityille että ei-kristityille.

”Yritimme jatkaa jumalanpalveluksia, sillä ihmiset pelkäsivät. Uutisia ei ollut, joten ihmiset eivät tienneet mitä tapahtui. Seurakunnasta tuli siksi paikka, missä ihmiset saivat tukea ja hoivaa. He tulivat seurakuntaan joka päivä, sillä kaikki muut paikat oli suljettu. Siitä tuli paikka, missä he voivat kertoa ajatuksiaan ja saada rohkaisua. Uskosta osattomiakin saapui.”

Venäläiset tiesivät, että he eivät olleet tervetulleita eivätkä pidettyjä. He yrittivät voittaa paikallisten asukkaiden suosion, joten he esiintyivät suurina vapauttajina ja ainoina avunantajina. Seurakunnasta tuli siten heidän suurin kilpailijansa.

”Kun venäläiset sotilaat sanoivat meille: ’Me vapautamme teidät’, me kysyimme: ’Mistä? Vedestä? Sähköstä?”

Sen lisäksi että ihmiset olivat vaarassa joutua hyökkääjien ryöstämiksi tai pidättämiksi, karkotetuiksi tai hakatuiksi jos he osoittivat olevansa ukrainamielisiä, kristityt, jotka eivät kuuluneet Venäjän ortodoksikirkkoon olivat vaarassa. ”Miehitetyissä kaupungeissa pappeja ja pastoreita pidätettiin ja hakattiin, heitä karkotettiin, jotkut tapettiin”, pastori T kertoo. ”Ukrainan ortodoksikirkkokin kiellettiin.”

Jotkut pitivät uskonsa salassa, toiset julistivat sitä avoimesti, joten pastorina toimiminen miehitetyssä kaupungissa toi uusia haasteita. ”Seurakunta on suopeuden, pehmeyden, armon ja anteeksiannon paikka, mutta sota-aikana on oltava vahva ja tehtävä vaikeita päätöksiä. Joskus oli tehtävä jopa julmilta tuntuvia päätöksiä: kuka saa lääkkeitä ja ruokaa, kuka ei. Samaan aikaan Jumala paransi ihmisiä kodeissaan. Hän tietää, mitä sota on. Me emme tienneet.”

Ennen kuin pastori T joutui itse lähtemään kaupungista, hän oli auttanut useita miehitetyillä alueilla asuvia ukrainalaisia pakenemaan. Hän uskoo, että miehityksen alla eläminen ja sitten pakolaiseksi joutuminen on tehnyt pastoreista tehokkaampia ja kykenevämpiä auttamaan puutteenalaisia.

”Viimeisen 200 vuoden aikana Ukrainan evankelisella seurakunnalla on ollut vain noin 20-30 vuotta vapautta. Vapaus ja terrori ovat vuorotelleet, joten kristittyjen vaino ei ole mitään uutta. Hyväksymme, että vaino tulee – se ei ole rangaistus. Jumala haluaa meidän olevan vahvempia.”