Ukraina – Pastorina miehitetyllä alueella

14.2.2025

Ilja Kuvshinov palveli pastorina yhdessä Berdjanskissa sijaitsevista protestanttisista seurakunnista. Vaimonsa Katerinan kanssa hänellä on kaksi lasta. Venäjän joukot valloittivat heidän kaupunkinsa 28. helmikuuta 2022 – täysimittaisen hyökkäyksen kolmantena päivänä. Ilja muistelee tapahtumia tuona talvena, joka muutti heidän elämänsä.

Asuimme Berdjanskissa, Asovanmeren rannalla. Olen pastori, ja palvelin vaimoni kanssa seurakuntaa siellä.

Helmikuun 24. päivänä 2022 heräsimme aamuviideltä räjähdysten ääniin ja tajusimme sodan alkaneen. Kolmanteen päivään mennessä venäläiset olivat vallanneet kaupunkimme täysin. Seurakuntalaisista puolet lähti, mutta minä ja vaimoni päätimme jäädä palvelemaan ihmisiä mahdollisimman pitkään.

Kaupunkimme on lähellä Mariupolia. Kun venäläiset pommittivat sitä, me kuulimme räjähdykset, jotka välillä osuivat lähelle. Seurakuntamme auttoi aktiivisesti Mariupolista pakenevia ja monet heistä majoittuivat rukoushuoneessamme. Teimme heille ruokaa ja toimitimme ruokaa myös kouluihin, mistä jotkin paenneet olivat löytäneet suojan. Oli todella kylmä. Kaupungissa ei ollut kaasua tai lämmitystä puoleen vuoteen.

Eräänä iltana kuusi aseistautunutta miestä saapui rukoushuoneen pihamaalle. He asettivat minut ja toisen veljen seinää vasten ja uhkasivat ampua meidät. He syyttivät meitä aseiden salakuljettamisesta. Sanoimme, että se ei ollut totta: tarjosimme vain ruokaa ja lääkkeitä kaikille. Muutaman tunnin huudettuaan ja uhkailtuaan he lähtivät. Kiitos Jumalalle, rukoushuonetta ei suljettu, ja jatkoimme kokoontumista.

Venäläissotilaat pidättivät ja kuulustelivat minua useita kertoja. Maaliskuun 8. päivänä 2024, kello kahdelta aamuyöllä, noin 15 sotilasta murtautui asuntoomme. He tutkivat koko paikan ja syyttivät meidän piilottelevan ukrainalaisia sotilaita. He pidättivät minut ja veivät vankilaan. Seuraavana päivänä he laittoivat päähäni mustan säkin ja veivät kellariin kidutettavaksi. He sitoivat minut tuoliin ja hakkasivat minua joka puolelta. He pilkkasivat uskoani ja syyttivät minua kaikesta mahdollisesta.

Oli vaikea uskoa, että venäläissotilaat olivat järjissään, sillä he sanoivat minulle: ”Me olemme vapauttaneet sinut.” Minkälainen vapautus tämä oli? He olivat tuhonneet kaupunkejamme, tappaneet kansaamme, myös naisia ja lapsia. He sieppasivat minut keskellä yötä, kiduttivat minua – ja sitä he kutsuvat vapautukseksi?! Sitten he köyttivät käteni johdoilla ja antoivat minulle sähköiskuja, samalla nauraen.

Kuulustelujen kuluessa minä kysyin, saisinko viedä perheeni pois kaupungista ja lähteä Ukrainasta. Siihen vastauksena he uhkasivat tappaa perheeni. Sitten he asettivat käteeni kranaatin, jotta siihen jäi sormenjälkeni. He sanoivat, että jos pakenisin, minut lavastettaisiin ja tuomittaisiin 12–15 vuodeksi vankilaan. Sen jälkeen minut heitettiin eristysselliin.

Siihen mennessä monet olivat alkaneet rukoilla puolestamme. Muistan elävästi, kuinka vietin tuntikausia sellissäni rukoillen ja koin uskomatonta Jumalan läsnäoloa. Oli kuin vankilan seinät olisivat kadonneet ja olisin ollut tuhansien ihmisten ympäröimä: tunsin heidän rukouksensa, Jumalan syleilyn, ja sydämeni täyttyi rauhalla. Se oli hyvin koskettava kokemus. En halua joutua uudelleen kidutetuksi, mutta kaipaan kokea samanlaista Jumalan läheisyyttä, jota koin eristyssellissä ollessani.

Seuraavana päivänä venäläiset sotilaat lupasivat vapauttaa minut, jos kertoisin heille Ukrainaa tukevien nimiä. He takavarikoivat sekä minun että Katerinan passit, joten emme voineet lähteä. Olimme kolme kuukautta ilman henkilöpapereita. Sotilaat tulivat käymään kerran tai kahdesti viikossa, yleensä yöllä, ja kirosivat minua, koska en ollut avulias ja kieltäydyin antamasta heille heidän haluamiaan tietoja.

Jumala suojeli seurakuntaamme ja olen kiitollinen siitä, etten paljastanut mitään tietoja seurakuntalaisistamme. Tuohon aikaan emme saaneet kokoontua rukoushuoneessamme, joten aloimme kokoontua pienissä ryhmissä kodeissa.

Ystävämme alkoivat varoitella meitä, että kaupunkiin jääminen oli hyvin vaarallista, ja he kehottivat meitä lähtemään. Kuulimme, mitä muilla miehitetyillä alueilla tapahtui ja ymmärsin, että jos en suostuisi yhteistyöhön venäläisten kanssa, minut vangittaisiin tai tapettaisiin. Mutta miten voisimme lähteä ilman passeja?

Jatkoimme rukoilemista ja paastoamista. Emme halunneet hylätä omiamme, mutta tarvitsimme selvän suunnan Jumalalta. Pyysin venäläisiltä passejamme ja he raivostuivat. Mutta sitten tapahtui ihme! Rukoiltuamme ja paastottuamme useita päiviä, venäläinen sotilas tuli luokseni ja palautti passimme! Emme voineet uskoa sitä todeksi ja tiesimme sen olleen vastaus Jumalalta. Päätimme lähteä välittömästi.

Osa matkasta kulki Venäjän puolella. Berdjanskista lähdettyämme aloin saada puheluita miehittäjiltä, joissa minua käskettiin menemään Venäjän armeijan komentajan toimistoon. Pelkäsimme, että emme ehtisi rajan yli ajoissa, tai että meidät pysäytettäisiin rajalla. Hieman myöhemmin he ilmoittivat minulle, että minun olisi saavuttava toimistolle maanantaina. Ajoimme pysähtymättä ja lepäämättä kaksi vuorokautta päästäksemme Venäjän rajan yli ennen maanantaita.

Saavuimme rajalle yöllä. Venäläinen naisrajavartija, FSB:n työntekijä, tutki tavaroitamme ja löysi Raamatun. Hän alkoi kysellä, minkälainen kirja se on. Sanoin, että se on Raamattu. Hän kysyi, olinko lukenut sen. Sanoin, että olin lukenut Raamatun yli 10 kertaa. Silloin hänen olemuksensa muuttui ja hän sanoi: ”Oho, minä en ole pystynyt lukemaan sitä kertaakaan! Miten sinä pystyit? Onko totta, että Raamatun lukeminen muuttaa maailmankatsomuksesi?” Vastasin: ”Kyllä, niin se tekee. Tämä kirja todella muuttaa sinut.” Ja sitten aloin kertoa hänelle Jeesuksesta!

Se oli outo tunne: Venäjän turvallisuuspalvelu FSB jahtasi minua, ja voisin tulla pidätetyksi milloin tahansa, mutta olin niin iloinen saadessani kertoa Jeesuksesta siinä Venäjän rajalla! Sen jälkeen nainen antoi meidän jatkaa matkaamme.

Venäjän rajan yli päästyämme sotilaat olivat menneet Katerinan äidin kotiin meitä etsien. Kiitos Jumalalle, sukulaisiamme ei vahingoitettu.

Seurakuntalaiset ymmärsivät lähtöpäätöksemme. He koontuvat edelleen aina kun voivat, ja minä tuen heitä matkan päästä. Pidämme useita Zoom-tapaamisia joka viikko.

Kun venäläiset sanovat televisiossa, että heidät on toivotettu tervetulleiksi kaupunkeihimme, he valehtelevat. Venäjän propaganda valehtelee kaikesta. Venäläiset ovat tuoneet meille vain tuskaa, tuhoa, julmuutta ja kärsimystä.

Mutta Jumalamme hallitsee. Hän sallii meidän kärsiä pahaa, mutta hän on aina kanssamme. Hän kannattelee meitä. Luotamme siihen, että paha nujerretaan. Jumalamme on voittoisa! Rukoilettehan Berdjanskissa olevan seurakuntamme turvallisuuden puolesta.

Lähde: Mission Eurasia