Pohjois-Korea: ”Ei vielä minun aikani”

23.8.2024

Ensimmäistä kertaa kirkkoon astuessaan Eun-Jitä inhotti. Ihmiset lauloivat ja rukoilivat kovaan ääneen, kertoivat hänelle valheita Pohjois-Koreasta ja mikä pahinta, puhuivat ”ikuisista johtajista” Kim Il-sungista ja Kim Jong-ilistä häpeämättömän epäkunnioittavasti. Se raivostutti häntä.

Kirkkoon, korealaiseen seurakuntaan Kiinassa, hän oli tullut pelkästään rahan takia. Hän epäili, että hänelle velkaa ollut nainen voisi olla siellä, ja hän halusi rahansa. Hänellä oli perhe ruokittavana ja Pohjois-Koreassa vallitsi suuri nälänhätä.

Eun-Ji oli tuolloin 29-vuotias. ”Vuosina 1997 ja 1998 kaduilla oli kaikkialla kuolleita ihmisiä. Minä ja mieheni saimme tulomme pelkästään valtiolta. Sitten osuuttamme pienennettiin, emmekä tulleet sillä toimeen.”

Paikallinen nainen tiesi, että Eun-Jillä oli sukua Kiinassa. He voisivat auttaa häntä, joten hän taivutteli Eun-Jin ryhtymään salakuljettajaksi. Suurimman osan ajasta hän salakuljetti tuotteita, jotka oli helppo vaihtaa ruokaan.

Sitten eräs nainen pyysi häntä viemään pienen lapsen syvältä Pohjois-Korean sisäosista Kiinan rajalle, jotta lapsi saisi suuresti tarvitsemiaan lääkkeitä. Viikon ajan Eun-Ji teki valmisteluja lapsen hyväksi, ainoastaan kuullakseen lapsen kuolleen. Ja sitten, kaiken vaivannäön jälkeen, nainen katosi luvattu korvaus mukanaan.

”Luulen, että hän pakeni viranomaisia maanalaisessa seurakunnassa tekemänsä työn vuoksi”, Eun-Ji arvelee. Niin Eun-Ji päätyi korealaiseen kirkkoon Kiinassa. Hän toivoi saavansa maksun naiselta ja puhui seurakunnan pastorin ja diakonien kanssa. He rauhoittelivat häntä, juttelivat hänelle kahvikupillisen äärellä, rukoilivat hänen puolestaan ja antoivat hänelle rahaa.

Kasvava usko

Seurakunnasta muodostui säännöllinen pysähdyspaikka hänen salakuljetusmatkoillaan. Neljän vuoden ajan häntä evankelioitiin siellä ja hänelle kerrottiin, mitä Kristuksen seuraaminen merkitsee. Aikaa myöten hän alkoi lukea Raamattua ja oppi, miten elää kristittynä ja kertoa Kristuksesta muille.

Nälänhätä päättyi ja viranomaiset tiukensivat kantaansa salakuljetuksesta. Eun-Ji jatkoi silti laitonta työtään. Sitten, 2000-luvun alkuvuosina, lähetystöntekijät ehdottivat uutta, vaarallista salakuljetettavaa: he kysyivät suostuisiko hän kuljettamaan Raamattuja Pohjois-Koreaan.

Eun-Jitä arvelutti. Raamatun kanssa kiinni jääminen voisi merkitä elinikäistä vankeutta tai jopa kuolemantuomiota. Hän oli jo katkaissut suhteensa joihinkin tuntemiinsa Raamattujen salakuljettajiin, sillä hän ei halunnut vaarantaa poikansa tulevaisuutta armeijassa. Mutta hänen nuori kälynsä, joka oli liittynyt hänen salakuljetusrinkiinsä ja myös tullut uskoon seurakunnan työn tuloksena, oli valmis ottamaan riskin.

Naiset pakkasivat Raamatut syvälle laukkuihinsa riisipussien alle, niin että niitä ei voinut nähdä eikä tuntea, ja kantoivat ne Pohjois-Koreaan. Heitä oli neuvottu pitämään ne piilossa ja turvassa. Kotona Eun-Ji ja hänen miehensä käärivät Raamatut huomiota herättämättömään vinyyliin, jota on saatavilla jokaiselta pohjoiskorealaiselta torilta, ja hautasivat ne puutarhaansa.

Ravintoa sielulle ja ruumiille

Sukulaisten tullessa hänen luokseen hakemaan ruokaa ja muita tarpeita, Eun-Ji alkoi katsella heitä uusin silmin. Hän yritti selvittää, kuinka vastaanottavaisia he olisivat kuulemaan evankeliumin, joka oli muuttanut hänen oman sydämensä.

”Aina kun sain jotain salakuljettamalla, jaoin sen sukuni kesken”, hän sanoi. ”Sen seurauksena he luottivat minuun enemmän kuin Kim Il-sungiin.”

Antaessaan heille ruokaa tai vaatteita Eun-Ji teki heille selväksi, että hän ei ollut lahjan perimmäinen antaja. ”Minä en ole se, joka sinulle tämän antaa”, hän sanoi heille. ”Jumala antaa sen sinulle minun kauttani.”

Jos se ei herättänyt epäilystä tai vihaa, Eun-Ji otti seuraavan askeleen ja jatkoi sukulaistensa uskon siementen kasvattamista. Hän kertoi heille evankeliumin, opetti heitä rukoilemaan ja auttoi heitä opettelemaan ulkoa Raamatun jakeita.

Nälänhätä oli avannut yhteyksiä ulkomaille ja lisännyt salakuljetusta. Vuonna 2005 Pohjois-Korean hallinto ryhtyi taistelemaan näitä vastaan. He julistivat, että jos yksi perheenjäsen syyllistyy salakuljetukseen, koko perhe karkotetaan maaseudulle. Eun-Jin ura salakuljettajana oli naapurustossa julkinen salaisuus, joten ei kestänyt kauaa, kunnes joku ilmiantoi hänet ja koko perhe karkotettiin.

Enkeli orvon puvussa

Pohjois-Korean viranomaiset tutkivat naista, jonka epäiltiin myyvän pohjoiskorealaisia naisia kiinalaisille miehille. Nainen yritti siirtää huomion pois itsestään tarjoamalla tietoja toisista salakuljettajista. Eun-Ji oli yksi heistä ja hänet pidätettiin.

Pidätyksen jälkeen salainen poliisi oli lukinnut Eun-Jin hotellin toisen kerroksen huoneeseen, jossa ikkunan edessä olivat kalterit. Siellä he suorittivat kuulusteluja ja kiduttivat tunnustuksen saadakseen.

Jätettynä yksin lämmittämättömään huoneeseen jäätävän kylmänä tammikuisena päivänä, Eun-Ji yritti liikkua pysyäkseen lämpimänä ja huusi Jumalan puoleen rukouksessa. Pimeys lankesi, ja Eun-Ji rukoili: ”Isä Jumala, ei ole vielä minun aikani tulla luoksesi. Minulla on vielä työtä tehtävänä sinulle. Pelasta minut tästä.”

Illalla poliisi tuli huoneeseen ja laski pienen kulhollisen nuudeleita pöydälle. Hän sanoi palaavansa kuulustelemaan häntä sinä yönä, ja Eun-Ji pelkäsi, että he kiduttaisivat häneltä tunnustuksen. Pelosta suunniltaan, hän pyörtyi.

Palatessaan tajuihinsa huone oli täysin pimeä ja hän kuuli jonkun olevan ovella. Hän arveli kuulustelijan palaavan, mutta ihmetteli, miksi hän odotti oven ulkopuolella. Oven viimein avautuessa Eun-Ji yllättyi nähdessään pienen lapsen, joka juoksi saman tien pakoon.

”Hotellin vieressä oli orpokoti”, Eun-Ji selitti. ”Yksi orvoista varmaankin tuli varkaisille.”

Ovi oli nyt apposen ammollaan ja käytävästä loisti sisään valoa, mutta Eun-Ji ei uskaltanut liikkua. Hän oli varma, että vartijat olivat kuulleet lapsen liikkeet. Hän pysytteli hiljaa ja tuijotti avointa ovea kymmenen minuuttia, mutta kukaan ei astunut siitä sisään.

Eun-Ji tarttui tilaisuuteen ja livahti alas portaita ja ulos rakennuksesta kenenkään huomaamatta. Myöhemmin selvisi, että eräs perhe oli järjestänyt viranomaisille juhlat lahjuksena perheenjäsenen vapauttamisesta, ja poliisit olivat päihtyneet, mikä tarjosi hänelle pakomahdollisuuden.

Seuraavat kolme kuukautta Eun-Ji piileskeli viranomaisilta hallintoon pettyneiden ihmisten avustuksella. ”Jos seudulla oli tarkastaja, he piilottivat minut sikolättiin tai vastaaviin paikkoihin”, hän muistelee.

Hän oli nähnyt teloituksia ja tunsi keskitysleirille tuomittuja. Hänen miestään ja lapsiaan ahdisteltiin hänen pakonsa vuoksi. He tiesivät, että he eivät enää koskaan olisi turvassa, joten perhe teki järjestelyjä Etelä-Koreaan loikkaamiseksi.

”Jumalan lempitytär”

Nyt Eun-Ji ja hänen miehensä palvelevat paikallisessa seurakunnassa ja evankelioivat pohjoiskorealaisia Etelä-Koreassa. Hän kertoo, että pohjoiskorealaisten evankelioiminen edellyttää useiden esteiden ylitystä.

”Eivät he vihaa Jumalaa”, hän sanoi. ”Mutta Pohjois-Koreassa heidät pakotettiin käymään indoktrinointikeskuksissa ja kuuntelemaan Kim Il-sungin sanoja. Kun he tulivat Etelä-Koreaan, he olivat vapaita kaikesta siitä. Kyse ei ole siitä, että he eivät pitäisi Jumalasta vaan siitä, että he eivät pidä institutionaalisesta elämästä.”

Muistellessaan, miten Jumala kutsui ja suojeli häntä, Eun-Ji hymyilee ja kuvailee itseään Jumalan ”lempityttäreksi”. Hän pyytää rukoilemaan, että hän pysyy uskollisena etsiessään mahdollisuuksia toteuttaa Jumalan tahdon.