Pakistanilaiset Shafqat ja Shagufta tuomittiin vuonna 2014 kuolemaan jumalanpilkasta Nyt he kertovat ensimmäistä kertaa vapautumisensa jälkeen tuosta ajasta. Artikkelin ensimmäinen osa julkaistiin 7. helmikuuta. Siinä he kertoivat pidätyksestä ja saamistaan syytteistä. Tässä toisessa osassa he muistelevat vankeuttaan ja saamiaan tuomioita.
Monet suomalaiset uskovatkin lähettivät heille tervehdyksiä vankilaan.
Kahdeksan vuotta kärsimystä
Shafqat ja Shagufta eivät nähneet lapsiaan, tai toisiaan, kokonaiseen kahdeksaan vuoteen. He olivat selleissään heti ensimmäisestä pidätyspäivästä lähtien: ensin samassa vankilassa (Shafqat miesten siivessä, Shagufta naisten osastolla), ja myöhemmin useissa muissa pidätyskeskuksissa. Jumalanpilkkasyytteiden nostamisen jälkeen heidät vietiin heti tarkoin vartioituihin kuolemaantuomittujen selleihin – heidän omaksi turvakseen. Vankilassakin jumalanpilkasta syytetyn elinpäivät ovat luetut. Islamia herjanneen tappajat uskovat teollaan saavansa pääsylipun paratiisiin.
Minkälaisia ensimmäiset päivät vankilassa olivat?
Shagufta vastaa inhoa äänessään: ”Järkyttäviä. Se oli likainen pieni selli, vain vuode ja wc-istuin, ja se löyhkäsi jatkuvasti. Ikkunaton ja tuuletusaukoton selli tuntui kesäisin toisinaan, kuin olisin laskeutunut helvettiin. Alkuaikoina ajatukseni poukkoilivat: Miten lapset voivat? Kuka pitää heistä nyt huolta? Pärjääkö Shafqat? Miksi olemme täällä? Miten meidän käy? Paine oli sietämätön. Aluksi en pystynyt nukkumaan enkä syömään. Ajattelin loppuni koittaneen. Se oli niin traumatisoivaa, kykenin vain rukoilemaan yhä kovemmin.”
Shafqat nyökkää. ”Vaimoni ja lapsemme olivat jatkuvasti mielessäni. Kuten hänkin sanoi, olin suunniltani miettiessäni, kuka heistä huolehtii nyt. Kukaan ei kertonut meille mitään, ja se teki minut suunnattoman ahdistuneeksi ja huolesta sairaaksi.”
Shagufta lisää: ”Päiväsaikaan yritin pitää itseni kiireisenä siivoamalla ja astelemalla edestakaisin sellissäni. Toisinaan rukoilin tuntikausia kerrallaan. Öisin kun rukoilin, vartijat kysyivät toisinaan, kenelle oikein puhuin koko ajan. Yksi vartijoista, musliminainen, oli hyvin ihmeissään kuullessaan, miten henkilökohtaisesti lähestyin Jumalaa rukoillessani. Muslimit ovat tottuneet rukoilemaan tietyt lauseet tiettyinä aikoina päivästä, eikä heitä opasteta kertomaan huolistaan Jumalalle. Vartija kysyi, voisinko rukoilla myös hänen puolestaan, ja siitä lähtien hän oli minulle paljon ystävällisempi.”
Mitä ajattelitte, kun teidät tuomittiin hirtettäviksi vuonna 2014?
Shagufta vastaa tunnekuohun vallassa: ”Kuulimme tuomion vankilassa, emme oikeustalolla. Heidän mielestään oli liian vaarallista pitää oikeudenkäynti oikeustalolla: kun sinut on julistettu islamin herjaajaksi, sinut voidaan tappaa siihen paikkaan. Kun kuolemantuomio julistettiin, minä pyörryin.”
Oikeuden irvikuva
Sekä Shagufta että Shafqat kertoivat, kuinka heidän asianajajansa toimivat täysin välinpitämättömästi oikeudessa: he kertoivat vain omat nimensä oikeudelle, kuten laki vaatii, mutta sen jälkeen he hiljenivät tyystin. He eivät avanneet suutaan edes protestoidakseen sitä, että tuomari ei kysynyt syytetyiltä ainuttakaan kysymystä.
”He eivät puolustaneet meitä”, Shafqat sanoi. ”Edes silloin, kun meidät tuomittiin kuolemaan, he eivät tehneet mitään. Ainut mitä he sanoivat, oli ’OK.’”
“Valitettavasti tämä on Pakistanin oikeusjärjestelmässä yleistä: suurin osa asianajajista tekee vain sen mikä on ehdottoman pakko, ei enempää. Meidän tapauksessamme heidän läsnäolonsa oikeudessa oli pelkkä muodollisuus”, Shafqat sanoo kätensä levittäen.
Omasta puolestaan Shagufta kertoo: ”Oli suoranainen ihme, että myöhemmin saimme todella hyvän asianajajan: saman herran, joka edusti Asia Bibiä. Hänen nimensä on Saif ul-Malook. Kävi niin, että viimeisessä vankilassa olin Asia Bibin naapurisellissä, ja kristillisinä pyhäpäivinä he antoivat meidän laulaa ja rukoilla yhdessä tunnin ajan. Mikä valtava rohkaisu se meille molemmille oli! Kun olimme yhdessä, rukoilimme ääneen vankilan henkilökunnan puolesta. Kiitimme Herraa heistä ja pyysimme Häntä olemaan heidän kanssaan, niin että he kohtelisivat meitä hyvin. Pyysimme Häntä vuodattamaan armonsa heidän sydämiinsä. He seisoivat aivan vieressämme ja kuulivat tietysti kaiken. Heidän lisäkseen rukoilimme myös muiden vankien puolesta.”
Pakistanissa ei enää nykyisin teloiteta jumalanpilkasta kuolemaan tuomittuja, vaikka kuolemantuomioita annetaankin. Tiesittekö tästä?
Shagufta kohauttaa olkapäitään ja pudistaa päätään. ”Meillä ei ollut aavistustakaan siitä, mikä kohtalo meitä odottaisi. Olemme vain yksinkertaisia, vähän koulua käyneitä ihmisiä, mitä me olisimme tienneet? Pelkäsin, että meidät oikeasti hirtettäisiin. Yksin sellissäni istuessani kuvittelin usein, kuinka köysi kiristyisi kaulassani, ja luukku jalkojen alla antaisi myöten…”
Shafqat lisäsi: “Kuolemantuomio aiheutti minullekin unettomia öitä. Ajattelin, että se on loppu, kaiken loppu.”
Artikkelin kolmannessa ja viimeisessä osassa Shafqat ja Shagufta kertovat, kuinka vankeusaika vei heidät lähemmäs Jumalaa, ja siitä päivästä kun ihme tapahtui, ja heidän tuomionsa kumottiin.
Artikkelin on alun perin kirjoittanut hollanniksi Gert-Jan Schaap, ja sen on Marttyyrien Äänelle luovuttanut Alankomaiden Marttyyrien Ääni, SDOK.
