Omar sisällissodan repimässä Jemenissä – ”Sydämessäni kuitenkin rukoilen Jeesusta”

30.12.2024

Teksti: Ilpo Jokimäki

Jemen on yksi niistä oudoista ja sulkeutuneista maista, joista tiedetään melko vähän. Satelliittikuvien mukaan Arabian niemimaan kärjessä sijaitseva Jemen pitää sisällään vuoristoja ja hiekka-aavikoita. Suomalaisille maa on lähinnä tullut tutuksi kansanedustaja Atte Kalevan ja hänen puolisonsa sieppauksesta sekä hutheista, jotka ampuvat ohjuksia Israeliin.

Sisällissota on kuluttanut Jemeniä jo kauan. Pohjoisia alueita hallitsee Iranin tukema shiia-islamilainen terrorijärjestö huthit. Maan pääkaupunki Sanaa on heidän vallassaan. Etelässä hutheja vastaan sotivat hallituksen joukot. Jäljelle jäävissä lokeroissa vaikuttaa sunni-islamilainen al-Qaida. Kaikki sodan osapuolet ovat hyvin islamistisia, mutta taistelevat kuitenkin toisiaan vastaan. 

Sodan seurauksena maa on käytännössä romahtanut ja puolet noin 35 miljoonasta asukkaasta kärsii ruoan puutteesta. Huthit kuitenkin käyttävät varallisuutensa mieluummin noin miljoona euroa kappaleelta maksaviin ohjuksiin, kuin nälkäisen väestön ruokkimiseen. He toimivat mottonsa mukaisesti: ”Allah on suurin! Kuolema Yhdysvalloille! Kuolema Israelille! Kirous juutalaisille! Voitto islamille!” (Huthi-liikkeen tunnuslause.)

Kristityiksi paljastuneet tapetaan heti

Egyptissä tapaamani Omarin mukaan huthit ovat radikaalimpia kuin hallituksen joukot. 19-vuotias Omar (peitenimi) on yksi Jemenin harvoista salaisista kristityistä. Näin ollen hallituksen valtaanpääsy kuulostaisi paremmalta, mutta Omar jatkaa: ”Etelässä naisten täytyy peittää itsensä kokonaan, mutta kasvoja saa vähän näkyä. Pohjoisessa naisten on oltava peitossa kasvoja myöten.” Ryhmien asenteelliset erot eivät siis ole kovin merkittäviä. Kristittyjen kohtelu on kaikkialla samaa. Jos Omarin vakaumus paljastuisi, sekä etelässä että pohjoisessa toimittaisiin maan lakien mukaisesti ja ”he tappaisivat minut heti”.

Kristittyjä on Jemenissä niin vähän, että määrää ei edes pysty arvioimaan. Omar kertoo tietävänsä muutaman kristityn, joita hän välillä tapaa. Muitakin salaisia ryhmiä on, mutta hän ei tiedä niiden jäseniä eikä sijainteja. Kristillisyys on niin salamyhkäistä, että edes läheisimmät ystävät eivät usein siitä tiedä. Se liittyy myös turvallisuuteen. Välillä kristityiksi epäillyt saattavat tavata henkilön, joka haluaa kiinnostuneena kysellä kristinuskosta. Se voi kuitenkin olla ansa. 

Usko syvällä sydämessä

Koko maassa on pakko noudattaa tiukkoja islamilaisia tapoja. Omar kertoo mitä se tarkoittaa kristitylle. ”Minun täytyy rukoilla kuten muslimit, viisi kertaa päivässä. Minun on pakko mennä moskeijaan rukoilemaan. Jos sanoisin ystävilleni, että en voi mennä, sillä olen kristitty, he tappaisivat minut heti. Sydämessäni kuitenkin rukoilen Jeesusta.”

Kuusi jemeniläistä nuorta vietti kolme viikkoa Egyptissä raamattukoulutuksessa Marttyyrien Äänen kustantamana. Matkaa joku oppilaista kuvasi pitkän ajan unelmien täyttymykseksi. Omassa maassaan heillä on hyvin rajatut mahdollisuudet oppia Raamatusta tai kristillisestä elämästä. Islamilaisen ympäristön luoma kielteinen kuva kristillisyydestä kolkuttelee usein takaraivossa. Egyptin salaisessa raamattukoulutuksessa he saivat opettajilta vastauksia mieltään askarruttaviin kysymyksiin ja myös hetken aikaa palvoa Jumalaa vapaasti yhdessä muiden ikäistensä kristittyjen kanssa.

Paluu Jemeniin

Nyt jemeniläiset ovat menneet takaisin omaan maahansa. He ovat innoissaan evankeliumista ja haluaisivat kertoa siitä, mutta se on hyvin vaikeaa, jos haluaa pysyä hengissä. Niinpä esimerkiksi Omarilla oli alustava suunnitelma harrastuksen hyötykäytöstä: hän kerää kylien poikia potkimaan palloa ja kertoo samalla jotain Jumalasta. Hän ei paljasta kertovansa Raamatun Jumalasta, mutta aloittaa tehtävän näillä pienillä askelilla. Omarin Jemenissä siintää pieni toivo. 

Tapaamisen lopussa Omar halusi muistaa Marttyyrien Äänen työn tukijoita: ”Haluan lähettää terveiseni ja kiitokseni niille, jotka ovat sijoittaneet rahansa siten, että olen saanut tulla tänne ja oppia lisää Raamatusta.”

Artikkeli on julkaistu Marttyyrien Ääni -lehdessä 6/2024