Kun “Leo” pidätettiin Raamattujen jakamisen vuoksi Kiinassa, Marttyyrien Äänen työntekijät pelkäsivät, että hän voisi joutua vankilaan kymmeneksi vuodeksi. Vapauduttuaan Leo kertoi kokemuksestaan Marttyyrien Äänelle.
”Painotalosta soitettiin minulle perjantai-iltapäivällä ja kerrottiin, että poliisit olivat takavarikoineet tehtaan asiakirjat. He tiesivät, että olin tilannut tuhansien epävirallisten (ei viranomaisten valtuuttamia) Raamattujen painatuksen heiltä. Raamattuja painanut työntekijä oli tehnyt töitä niiden parissa noin kuukauden, ja työn oli määrä valmistua seuraavana päivänä, mutta ratsian jälkeen poliisit sulkivat koko painotalon. Siinä vaiheessa tiesin olevani suurissa vaikeuksissa.
Kun poliisit kutsuivat minut kuultavaksi seuraavana päivänä, arvelin tulevani pidätetyksi. Vaihtoehtoni olivat kuitenkin vähissä: voisin mennä puhumaan poliisien kanssa, tai voisin paeta.
Tunteja kestäneen kuulustelun jälkeen poliisit veivät minut pidätyskeskukseen. Selliin päästyäni olin järkyttynyt havaitessani, että 50-60 ihmistä oli ahdettu noin 45 neliömetrin kokoiseen tilaan. Kaksi miestä teki minulle hieman tilaa, mutta en voinut maata selälläni, pystyin makaamaan vain kyljelläni.
Olin tuntenut oloni rauhalliseksi ennen pidätyskeskukseen joutumista, mutta nyt olin poissa tolaltani. Miten pystyisin olemaan täällä, ja miten tulisin toimeen niin monen ihmisen kanssa? Ensimmäisenä yönä en nukkunut, mutta aloin hiljalleen sopeutua elämään pidätyskeskuksessa paniikista ja pelosta huolimatta.
Sellissä oli kaikenlaista väkeä: huumekauppiaita, huijareita, varkaita, salakuljettajia ja raiskaajia. Päivät olivat hyvin aikataulutettuja: syö, kuntoile, istu, katso televisiota, käy suihkussa ja nuku, kaikki tiettyihin aikoihin.
Pidätykseni neljäntenä päivänä asianajajani tuli käymään. Hän oli ensimmäinen vieraani. Olin helpottunut, sillä perheeni siis ainakin tiesi, missä olin. Asianajaja kehotti minua varautumaan pahimpaan. Hän sanoi, että voisi viedä kuukauden, ennen kuin minut pidätettäisiin virallisesti.
Sitten seurasi odottelua. Näin monien muiden vankien saavan päivänsä oikeudessa, mutta minua ei kutsuttu. Viranomaiset eivät hyväksyneet vaimoni tarjoamaa takuuta, ja pidätykseni 34. päivänä pidätyksestäni tehtiin virallinen. Nyt oli valmistautunut pitkään vankeuteen.
En ollut koskaan uskonut joutuvani vankilaan, ja olot siellä olivat kuvitelmiani huonommat. Ruoka oli vaikeaa saada alas – yksi höyrytetty sämpylä aamiaiseksi, riisiä ja keitettyjä kasviksia lounaaksi ja illalliseksi. Jos halusit parempaa ruokaa, saatoit ostaa pikkelssiä tai chilikastiketta omilla rahoillasi.
Nukuimme sementtilattialle asetetun levyn päällä. Talvisin meillä oli niin likaiset viltit, että oli mahdotonta sanoa, minkä värinen se oli. Ne haisivat niin pahalle ja homeiselle, että toisinaan jouduin laittamaan nenääni tulpat, jotta pystyin nukkumaan.
Sellissä oli niin paljon ihmisiä, että selkkaukset olivat väistämättömiä. Toisinaan ihmisiä loukkaantui tai jopa kuoli, mutta – ylistys Herralle! – kukaan ei ahdistellut minua.
Olin hyvin hermostunut ensimmäisen kuukauteni vankilassa, ja murehdin epävarmaa tulevaisuuttani. Toisten nukkuessa pystyin kuitenkin viettämään omaa hiljaista aikaani rukoillen. Toisinaan rukoilin: ”Voi Herra, olen tehnyt kaiken Sinulle. Miksi olet sallinut minun kohdata vainoa? Onko uskoni niin heikko, että haluat koetella minua? Vai valmistatko minua uuteen tehtävään?” Vaikka en tiennyt, miten Jumala käyttäisi minua jatkossa, uskoin Hänen varjelevan minua ja vapauttavan minut. Sydämeni rauhoittui vähän kerrallaan.
Sitten alkoi koronapandemia. Pidätyskeskus katkaisi kaikki yhteydet ulkomaailmaan, myös kirjeet, läheisten lähettämät vaatteet ja rahalähetykset, sekä asianajajien vierailut.
Karanteenin aikana kuulin syytteeni. Niiden mukaan edessäni saattoi olla kolmen vuoden tuomio. Oikeudenkäynnit oli keskeytetty koronapandemian ajaksi, joten tapaukseni ei tullut oikeuden käsiteltäväksi kahdeksaan kuukauteen. Kun oikeudenkäynnit lopulta taas alkoivat, syytteitä minua vastaan lievennettiin. Lopulta minut tuomittiin vuodeksi vankilaan.
Tuo vuosi oli minulle fyysistä, henkistä ja hengellistä harjoitusta. Kuulusteluissa ja oikeudenkäynneissä tunsin aina rauhaa. Tiesin, että Jumala, johon luotin, pelastaisi minut. Nyt kun muistelen noita asioita, näen olleeni opissa. Jumala ei heitä hukkaan opetuksiaan. Jumala tulee näyttämään minulle tahtonsa tulevaisuuteni suhteen, ja tämä kokemus toimi uskoni virvoittajana ja motivaationani jatkaa eteenpäin.”
Leo ei tiedä, mikä häntä seuraavaksi odottaa. Viranomaiset luultavasti tarkkailevat häntä tiiviisti kuukausien ajan, eikä hän ehkä koskaan enää voi jatkaa Raamattujen jakamista. Siitä huolimatta hän tietää, että hänen uskonsa kasvoi, kun hän koki Jumalan huolenpitoa kiinalaisessa vankilassa.
