Sohrab joutui muuttamaan pois Teheranista, kun hänet irtisanottiin töistään uskonsa vuoksi. Kaksi vuotta myöhemmin hän pakeni maasta. Kristinuskoon kääntynyt Sohrab ja hänen vaimonsa ovat nyt olleet Turkissa lähes viisi vuotta ja he odottavat edelleen kutsua YK:n pakolaisjärjestön haastatteluun.
Sohrabiksi ja Fereshtehiksi kutsumamme pariskunta pakeni kodistaan Länsi-Iranissa vuoden 2015 alkupuolella.
Miksi? Sohrab oli johtanut kotiseurakuntaa, ja tämä kiinnitti viranomaisten huomion.
Aluksi Sohrabia uhkailtiin. Kun kotiseurakunta oli toiminut vasta puoli vuotta, Sohrab sai puhelun tuntemattomasta numerosta. Soittaja ”kutsui” hänet tapaamiseen toimistoonsa seuraavana aamuna kello kymmenen.
Mies selitti, että Sohrabin itsensä kannalta olisi parempi, jos hän ottaisi kutsun vastaan, sillä jos hän ei ota, ”meidän on tultava hakemaan sinut, eikä se näytä hyvältä naapuriesi ja ystäviesi silmissä”.
Sohrab ohjattiin kirjoittamaan ylös toimiston osoite. Seuraavana aamuna osoitteeseen saavuttuaan hän huomasi sen olevan Iranin vallankumouskaartin tiedusteluosaston toimisto.
Sohrab johdatettiin sisälle rakennukseen. Häneltä otettiin pois kello, puhelin, auton avaimet, vyö ja jopa kengännauhat. Sitten hänet tyrkättiin pilkkopimeään huoneeseen, johon hänet jätettiin yksin seuraavan tunnin ajaksi.
Lopulta kaksi miestä astui huoneeseen. He laittoivat hupun Sohrabin pään yli ja veivät hänet ulos. Sieltä he ajoivat tuntemattomaan paikkaan noin tunnin ajomatkan päähän.
Automatkan aikana Sohrab kertoi pelänneensä, että hänet vietäisiin kaupungin laitamilla olevaan vankilaan, josta hän oli kuullut muitten puhuvan. ”Ajattelin: ’Mitä minulle tapahtuu? Heittävätkö he minut vankilaan ilman oikeudenkäyntiä, ilman tuomiota?’”
Auto pysähtyi ja Sohrab kuljetettiin sisälle rakennukseen. Siellä hänet vietiin jälleen huoneeseen, johon hänet jätettiin yksin useiksi tunneiksi.
Sinä aikana Sohrab kertoo kuulleensa toisen pidätetyn parkaisuja, ja sen jälkeen naurua. Hän kertoi, että yhdessä vaiheessa ilmastointi käynnistyi ja sieltä tuleva ilma oli hyvin kylmää. Seuraavassa hetkessä laite puhalsi sietämättömän kuumaa ilmaa.
”En tiennyt oliko se kidutusta, vai halusivatko he vain pelotella minua”, hän sanoi.
Lopulta Sohrab kuuli kahden henkilön astuvan huoneeseen ja tömähdyksen, joka kuulosti salkun laskemiselta pöydälle.
”Ajattelin, että ehkä he lukevat minun tietojani”, Sohrab sanoi. ”Ja sitten toinen heistä sanoi: ’No niin, Sohrab, oletko Teheranin helluntaiseurakunnan jäsen?’ Sanoin olevani. He sanoivat: ’No mitä sitten teet täällä?’”
Sohrab selitti kuulustelijoille, että hän oli joutunut lähtemään Teheranista, koska hänet irtisanottiin työpaikaltaan kristillisen uskonsa vuoksi.
”Hyvä on, mutta miksi olet alkanut koota kristittyjä yhteen täällä?” kuulustelijat kysyivät.
Sohrab yritti vältellä asiasta puhumista, mutta hänelle sanottiin: ”Olen kysynyt sinulta kohteliaasti. Vastaa minulle totuudenmukaisesti, tai näet toisen puoleni!”
Sohrabille kerrottiin, että hänen uusi kotikaupunkinsa ei ollut kuin Teheran, jossa tieto pidätyksestä leviäisi.
”Täällä se on hiljaista, siitä ei kerrota uutisissa”, kuulustelijat sanoivat. ”Ja sinä tulit tänne aiheuttamaan meille ongelmia. Lopeta se, tai olet vastuussa siitä mitä sinulle, perheellesi ja ryhmäsi jäsenille tapahtuu.”
Pelosta suunniltaan Sohrab lupasi lopettaa tapaamisten järjestämisen. Seuraavan puoli vuotta hän pysyikin lupauksessaan, mutta sitten ryhmän jäsenet alkoivat kysellä miksi kokoontumisia ei enää ollut. Sohrab pelkäsi, että ilman hänen tukeaan nämä muut kristinuskoon kääntyneet menettäisivät uskonsa, joten jouluna 2013 hän käynnisti kokoontumiset uudelleen.
Kului vain kaksi viikkoa, kunnes hän sai jälleen puhelun.
Se oli sama mies, joka oli soittanut aikaisemminkin. ”Sohrab, et noudattanut neuvoamme”, mies sanoi. ”Olemme sanoneet, että on sinun vastuullasi, jos sinulle sattuu jotakin. Joten jos jotain tapahtuu sinulle tai vaimollesi illalla, tai yöllä kun nukut, me pesemme siitä kätemme.”
Sohrab kertoi, että pelko, jota hän puhelun jälkeen tunsi, oli pahempaa kuin vangittuna. ”Ainakin silloin tiedät, että olet vankilassa etkä pääse ulos, mutta sinun ei tarvitse pelätä perheesi puolesta, koska he ovat jo rankaisseet sinua. Mutta tuossa tilanteessa… joka päivä, etenkin iltaisin auringonlaskun jälkeen, kun kaikkialla on pimeää, ehkä joku hyökkää kimppuusi takaapäin, iskee puukon selkääsi ja kuolet, eikä kukaan tiedä kuka sen teki tai miksi… Pelkäsin joka päivä. Tiesin, että minulle sattuu jotain, mutta milloin? Tänäänkö, vai huomenna, vai tänä yönä nukkuessamme?”
Sohrab kertoo olevansa edelleen traumatisoitunut. Hän herää edelleen öisin varmistamaan, että ikkunat ja ovet ovat lukossa.
Seuraavan vuoden Sohrab eli pelossa tietäen, että häntä vastaan hyökättäisiin, mutta tietämättä missä tai milloin se tapahtuisi.
Eräänä perjantaiaamuna alkuvuodesta 2015 hän kutsui uskovat koolle puistoon. Hän tiesi monien ihmisten kokoontuvan siellä, joten hän ei arvellut sen kiinnittävän huomiota.
He olivat laulaneet vain yhden laulun, ja Sohrab muistelee, kuinka ”noin kymmenen moottoripyörää, kussakin kaksi matkustajaa, piiritti meidät ja sitten he hyökkäsivät päällemme sähköshokkiasein ja veitsin.”
Uskovat pakenivat eri suuntiin. Sohrab pakeni autollaan, jonka ikkunat ja valot oli hajotettu.
Kotiin päästyään Sohrab muistaa vaimonsa kirkuneen ja kysyneen, mitä oli tapahtunut. Puhelin soi ennen kuin Sohrab ehti vastata.
Se oli Sohrabin vaimon veli, joka oli töissä pormestarin toimistossa.
”Hän kysyi vaimoltani: ‘Missä Sohrab on?’ Ja hän vastasi: ‘Hän tuli juuri kotiin’, Sohrab muistelee. ”Sitten hän sanoi vaimolleni: ’Teidän on lähdettävä nopeasti.’ Vaimoni kysyi syytä, mutta hän sanoi: ’Teillä ei ole aikaa, en voi selittää, lähtekää heti, tulkaa minun kotiini ja sitten kerron mitä tapahtui.’”
Sohrab sanoo, ettei hänellä ollut aikaa edes pestä kasvojaan tai vaihtaa verisiä vaatteitaan. Kun he saapuivat vaimon veljen kotiin, heille sanottiin: ”Sohrab, teidän on lähdettävä.’”
”Minne me menisimme?” minä kysyin. ”En minä tiedä, teidän on vain lähdettävä”, veli sanoi.
Sinä yönä Sohrab ja hänen vaimonsa ajoivat takaisin Teheraniin, ja seuraavana päivänä he lensivät Turkkiin.
Lähes viisi vuotta on kulunut ja he ovat siellä yhä. Sohrab on kiitollinen yhteydestä, jota hän kokee heidän uudessa seurakunnassaan. Noin 200 iranilaista kristittyä kokoontuu siellä vapaasti, mutta hänen sydämensä on jäänyt Iraniin.
Nykyisessä seurakunnassa Sohrab on yksi seurakunnan johtajista ja hän auttaa juuri maahan tulleita pakolaisia, jos hänen laillaan heidän varansa jäivät Iraniin. Mutta hän katsoo tulevaisuuteen.
”Olen varma, että Jumalalla on suunnitelma Iranin suhteen”, hän sanoo. ”Teheranissa olleeseen helluntaiseurakuntaan, johon kuuluin, kuului 500 jäsentä. Seurakunta on nyt suljettu ja jäsenet asuvat eri kaupungeissa ja maissa. Jotkut muuttivat Yhdysvaltoihin, Kanadaan, Australiaan, Eurooppaan. Minä olen täällä Turkissa. Toisinaan ajattelen, että Jumala halusi varustaa meidät olemaan valmiita siihen hetkeen, kun jonain päivänä Iran on vapaa, ja me kaikki voimme palata takaisin ja ryhtyä palvelemaan siellä. Meidän pitäisi olla valmiita siihen päivään.”
Lähde: Article 18