Ukraina – Jevgen ja Olena, maastaan karkotetut

21.2.2025

Jevgen ja Olena olivat mukana evankelisen seurakunnan toiminnassa Venäjän valtaamalla alueella Ukrainassa. He ovat kertoneet oman tarinansa siitä, minkälaista vainoa he kohtasivat venäläisviranomaisten käsissä. Heidän nimensä on muutettu turvallisuussyistä.

Jevgen ja Olena kertovat:

Ennen täysimittaisen sodan alkamista perheemme asui Ukrainan kaakkoisosassa. Palvelimme paikallisen evankelisen seurakuntamme pyhäkoulussa.

Kaupunkimme jouduttua kokonaan hyökkääjien käsiin, me päätimme jäädä palvelemaan Jumalaa paikallamme. Perheessämme on adoptiolapsia, minkä tiesimme vaikeuttavan tilannettamme, sillä venäläisviranomaiset ovat pakkosiirtäneet ukrainalaisia orpoja Venäjälle heidän ”suojelunsa” nimissä.

Invaasion alkupäivistä lähtien venäläissotilaat kuitenkin sanoivat meille, että tämä olisi vain väliaikainen miehitys, ja he palaisivat Venäjälle pian.

Seurakunta jatkoi toimintaansa ja me työtämme pyhäkoulussa. Kaupungilla liikkuminen oli vaarallista, sillä sotilaita oli paljon. He ryöstelivät kauppoja, apteekkeja ja bensa-asemia. Kävi ilmi, että heillä ei ollut kaikkea, mitä he tarvitsivat hyökkäykseensä.

Kaupunkilaisia pidätettiin, erityisesti miehitystä vastustavia, ukrainaa puhuvia, ja millään tavoin miehittäjiä vastustavia. Monet perheet onnistuivat pakenemaan Ukrainan hallinnoimille alueille. Me autoimme pakenevia. Seurakunnat eri puolilta Ukrainaa lähettivät apua, ja me jaoimme sitä tarvitseville. Miehityksen ensimmäisinä kuukausina ruoasta ja lääkkeistä oli valtava pula, joten olimme avusta hyvin kiitollisia.

Venäläiset sotilaat alkoivat hyökkäillä seurakuntiin. Seurakuntamme kiinteistöpäällikkönä Jevgen oli vastuussa tilojen hoitamisesta ja hänen oli vahdittava rukoushuonetta yötä päivää. Venäläissotilaiden tullessa rukoushuoneisiin he käyttäytyivät väkivaltaisesti ja nöyryyttivät paikalta löytämiään. Heidän mielestään protestantit olivat lahkolaisia ja ekstremistejä, joiden ei pitäisi olla olemassa. Jumala kuitenkin varjeli seurakuntaamme. Kuulimme pastoreiden pidätyksistä ja surmista Venäjän miehittämillä alueilla, mutta luotimme Jumalan armoon ja jatkoimme työtämme.

Seurakunta suljetaan

Eräänä sunnuntaiaamuna, kun jumalanpalvelus oli käynnissä, täysiin taisteluvarusteisiin sonnustautuneet venäläissotilaat piirittivät rukoushuoneen. Heidän kasvonsa oli peitetty, aseet esillä. He tukkivat rukoushuoneen pihan ja tunkeutuivat rukoushuoneeseen. Seurakunnan työntekijät, myös Jevgen, joiden tehtävänä oli suojella seurakuntaa ryöstelijöiltä, piiritettiin.

Sotilaat pakottivat nämä veljet paljastamaan ukrainalaiset isänmaalliset tatuointinsa. Kun he näkivät, että heillä ei ollut yhtäkään tatuointia, heidät vietiin kuulusteluun. Sotilaat pahoinpitelivät heitä sekä fyysisesti että henkisesti, uhkailivat kidutuksella ja väittivät, että ”lapsia kuolee Donbassissa teidän seurakuntanne kaltaisten vuoksi”. Rukoushuone tutkittiin, he etsivät “ekstremististä kirjallisuutta” ja aseita. Mitään sellaista ei tietenkään löytynyt. Kun he löysivät ukrainalaista kristillistä kirjallisuutta, kuten Raamattuja, Uusia testamentteja, laulukirjoja jne., he olivat raivoissaan. He uhkailivat naisia ja lapsia. He tarkastivat kaikkien paikalla olleiden henkilötiedot. Ratsia kesti aamusta iltaan. Iltaan mennessä Jevgen oli viimeisiä, jotka päästettiin ulos rakennuksesta. Venäläiset kielsivät seurakuntaa enää kokoontumasta ja sanoivat takavarikoivansa rakennuksen.

Alkoi kuulua uutisia, että venäläiset takavarikoivat muitakin rukoushuoneita alueellamme.

Tämän jälkeen aloimme kokoontua kodeissa. Seurakunnallamme oli jo entuudestaan perustettuja kotiryhmiä, joten tämä ei ollut meille uutta.

Aika Ukrainassa käy vähiin

Miehityksen alla eläminen jatkui vielä useiden kuukausien ajan, kunnes venäläiset alkoivat vastustaa kaikkea kristillistä työtä, kaikkia vapauden ilmaisuja ja kaikkia jäänteitä ukrainalaisesta identiteetistä.

Meitä painostettiin jatkuvasti hankkimaan Venäjän passit ja ryhtymään Venäjän kansalaisiksi. Kuulimme, että armeijan edustajat kävivät seurakuntien kokoontumisissa ja muissa uskovien tapaamisissa eri kaupungeissa tarkastamassa henkilöpapereita. He tulivat meidänkin kotiryhmiimme. Emme kuitenkaan halunneet Venäjän passeja. Vaihtoehtona oli hankkia oleskelulupa, ja käytimme sen mahdollisuuden. Kävi kuitenkin ilmi, ettei luvasta ollut mitään todellista hyötyä.

Meidät oli Venäjän tiedustelupalvelun tietokannassa merkitty ”ekstremisteiksi”. Aina kun paperimme tarkastettiin, meitä kutsuttiin epäluotettaviksi. Meitä uhattiin, että lapsemme otettaisiin pois.

Eräänä yönä sotilaita tunkeutui pihallemme. He heittivät Jevgenin maahan ja sitoivat hänet. Olena pakotettiin seisomaan kasvot seinää kohti ja hänen kätensä väännettiin selän taakse. Lapset olivat kotona ja vaikka pyysimme, etteivät sotilaat säikyttäisi heitä keskellä yötä, koko joukkio syöksyi taloomme aseineen ja kilpineen. Lapset olivat kauhuissaan, kun aseistautuneet sotilaat ryntäsivät heidän makuuhuoneeseensa.

Koko talo käännettiin ylösalaisin. Meidät oli aiemmin pakotettu allekirjoittamaan paperi, jossa kerroimme olevamme tietoisia siitä, että emme voisi jäädä kotikaupunkiimme. Päätös karkottamisestamme perustui siihen. Venäjän sotilaat halusivat karkottaa meidät välittömästi, mutta heidän oli koottava ryhmä karkotettavia. Silloin suostuttelimme heidät sallimaan, että lähdimme omalla autollamme.

Meidät ja lapsemme siis karkotettiin. Sotilaat saattoivat meitä sotilasajoneuvolla koko matkan. Matkalla oli useita tarkastuspisteitä ja tarkastukset kestivät useita tunteja. Lopulta meille annettiin kirjallinen päätös karkotuksesta Venäjän alueelta ja 30 vuoden maahantulokielto Venäjälle. Me jouduimme jättämään kaiken: kotimme, työmme, ystävämme, seurakuntamme ja kotimaamme. Olemme kuitenkin kiitollisia Jumalalle, että lapsia ei viety meiltä, eikä perheemme joutunut erilleen.

Uudessa kodissamme ja uudessa maassa pysymme edelleen uskossa, että Jumala ohjaa meitä eteenpäin. Olemme yhteydessä seurakuntaamme, joka on nyt hajaantunut eri kaupunkeihin. Olemme löytäneet paikallisen ukrainalaisen seurakunnan tässä maassa ja palvelemme siellä odottaen, että jonain päivänä Jumala sallii meidän palata takaisin kotiin.

Lähde: Mission Eurasia