Hersonissa sijaitsevan Tayriskin kristillisen instituutin johtaja Valentin Sinijy joutui sodan alkupuolella pakenemaan vaimonsa ja lastensa kanssa. Hän kertoo, miten sota on haastanut uskovien uskon, mutta myös antanut uusia hengellisiä oivalluksia.
”Sota ja sen tuomat koettelemukset ovat tehneet lähtemättömän jäljen tunteisiimme ja hengelliseen tilaamme. Äärimmäisen väkivallan ja kärsimyksen edessä meidän aiemmin horjumaton uskomme on käynyt läpi perinpohjaisen tarkastelun.
Kysymykset Jumalan läsnäolosta ovat yleistyneet ihmisten etsiessä lohtua tuskansa keskellä.
Usko ei ole passiivinen ponnistus. Se on matka, joka edellyttää syvää itsetutkiskelua ja horjumatonta sitoutumista. Kärsimyksen hetket pakottavat meidät uudelleenarvioimaan käsitystämme uskon ja hyvinvoinnin välisestä suhteesta. Tällaisilla hetkillä kristittyjen todistuksesta tulee merkityksellisintä – ei ainoastaan saarnojen kautta, vaan olemalla läsnä ja antamalla apua kärsiville. Käytännön rakkauden teot ja myötätunto paljastavat uskomme olemuksen.
Se ei ole helppoa, ja jotkut menettävät uskonsa.
Monien usko on ollut pinnallista. Mutta uskovienkin kesken meillä oli tapana ajatella Psalmin 37, jakeen 25 mukaisesti, missä Daavid sanoo: ’Koskaan en ole nähnyt vanhurskasta hylättynä enkä hänen lapsiaan kerjäämässä leipää.’ Luotimme siihen, että nuhteettomasti eläessämme Jumala antaisi meille vauraan elämän. Ja jos tekisimme syntiä, me kärsisimme, mutta jos niin kävisi tietäisimme, että me – tai muut – ansaitsimme sen.
Uskossaan kypsemmätkin tulkitsivat 1. korinttolaiskirjeen luvun 10 niin, että koettelemuksemme eivät olisi raskaampia, kuin mitä jaksamme kantaa. Mutta eivät minun ”syntini” olleet tämän tuhon vertaisia, eikä ”oikeamielisyyteni” kestä tätä kamalaa sotaa.
Monet meistä joutuivat hämmennyksen – jopa pelon – valtaan huomatessaan, mikä vaikutus tällä tuskalla oli uskoomme. En tiedä, miten näihin jakeisiin nyt pitäisi suhtautua, mutta tiedän, että Jeremia ja Job tulivat erilaisiin lopputuloksiin. Jobin oikeamielisyys puhdistettiin epäilyksistä, hänen kärsimystensä ja syntiensä välillä ei ollut yhteyttä.
Meidän tapauksessamme kärsimys johtuu Venäjän hyökkäyksestä.
Kuinka sitten vastata hämmennyksissä oleville ukrainalaisille? Tällaisella hetkellä Jumalan rakkaudesta puhuminen ei auta, yleensä on paras vain istua hiljaa heidän kanssaan. Mutta C. S. Lewis kirjoitti, miten kärsimys polttaa uskosta pois muodollisuuden ja kutsuu meitä syvempään suhteeseen Jumalan kanssa. Haluamme olla hengellisesti valmiita auttamaan sitten, kun he ovat valmiita kysymään.
Ja jotkut ovat. Olin juuri puhumassa tilaisuudessa, missä kolme nuorta kastettiin.
Tilaisuuden jälkeen iäkkäämpi mies lähestyi minua ja kysyi, mistä löydän voiman pysyä vahvana. Lainasin 1. Pietarin kirjettä 1, jossa kerrotaan perinnöstämme, joka ei turmellu, tahraannu eikä kuihdu. Ja vaikka silti joudumme kärsimään monenlaisissa koettelemuksissa, uskon kautta Jumala varjelee meitä voimassaan (jakeet 4-6).
Nämä jakeet ovat muodostuneet lohdutukseksi. Ne kertovat siitä toivosta, joka meillä on uskon kautta Jumalaan. Ja se muistuttaa meitä, että voima kestää kärsimyksissä ei tule meistä itsestämme, vaan säteilee Jumalan voimasta.
Lähde: Christianity Today