Miehensä kuoltua Naomi ja hänen kolme pientä lastaan muuttivat Naomin vanhempien luo Koillis-Nigerian Bornon osavaltioon, enimmäkseen kristittyjen asuttamaan yhteisöön. Naomi yritti rakentaa elämäänsä uudelleen, mutta samaan aikaan Boko Haramin terroristijärjestö pyrki ”puhdistamaan” Pohjois-Nigerian. Yhtenä päivänä, ennalta arvaamatta, he hyökkäsivät Naomin kotikaupunkiin.
Naomi oli tuona päivänä peltotöissä maatilkullaan kaupungin ulkopuolella, kun hän kuuli kaukaisia ampumisen ääniä. Hän ja muut naiset säntäsivät oitis juoksuun kohti kaupunkia, mutta Boko Haramin taistelijat saivat heidät kiinni. Heidät uhattiin tappaa, elleivät he kieltäisi uskoaan. Naomi rukoili heitä antamaan hänen mennä ja kertoi olevansa kolmen lapsen leskiäiti. Joukkion johtaja sääli häntä, ja antoi naisten jatkaa matkaansa.
”En voinut ajatella mitään muuta kuin lapsiani … aloin juosta.”
Naomi juoksi ohi mestattujen ruumiiden, ja etsi epätoivoisena lapsiaan. Heidät löydettyään he pakenivat vuorille, missä he tapasivat muita samasta kaupungista paenneita piileskelemässä hyökkääjiltä. Lasten nukkuessa luolissa heidän vanhempansa pitivät vahtia luolien suulla.
”Luoteja satoi yötä päivää, kuin vettä”, Naomi muistelee.
Muutamat ensimmäiset päivät Naomi ja muut paenneet söivät löytämiään syömäkelpoisia kasvien lehtiä. He yrittivät palata koteihinsa, mutta vain muutaman tunnin kuluessa ampumisen äänet alkoivat jälleen lähestyä. Boko Haram ei ollut lähtenyt pois alueelta, ja Naomi tunsi itsensä epätoivoiseksi ja yksinäiseksi.
”Minulla oli vain Jumala, ja puhuin Hänelle. Sain Häneltä tarvitsemaani voimaa.”
Naomi, hänen lapsensa ja tuhannet muut pakolaiset asuivat vuorella kahden vuoden ajan. Lopulta he pakenivat naapurimaahan Kameruniin Boko Haram kannoillaan. ”He ampuivat ja räjäyttelivät pommeja”, Naomi kertoo.
Kamerunissa Naomi asui lapsineen pakolaisleirillä kahden kuukauden ajan, mutta olosuhteet siellä olivat hyvin vaikeat. Niinpä Naomi päätti palata Nigeriaan, jossa he asuivat maansisäisten pakolaisten leirillä. Pian heille kuitenkin sanottiin, että heidän olisi lähdettävä leiristä.
”En tiennyt, minne mennä, joten huusin Jumalan puoleen.”
Jonkin ajan kuluttua Marttyyrien Äänen työntekijät kuulivat Naomin tilanteesta ja antoivat heille apua. Marttyyrien Ääni järjesti lapsille koulupaikat ja auttoi perhettä muuttamaan omaan kotiin. Elämä on ollut heille vaikeaa, mutta Naomin usko Jumalaan ei silti ole koskaan horjunut.
”Aviomieheni menehdyttyä Jumala on pitänyt minusta huolen. Hyökkäys vain vahvisti uskoani. Rukoile puolestani, että Jumalan avulla pysyn vahvana.”