Miten reagoit, kun asiat eivät suju toivomallasi tavalla? Valitatko? Paljastavatko kasvosi tyytymättömyytesi? Tuletko vihaiseksi ja tiuskit lähelläsi oleville?
Vai, teetkö kaiken nurisematta ja empimättä (Fil. 2:14)? Kiitätkö kaikesta (1. Tess. 5:18)? Kelpaavatko suusi sanat Jumalalle (Psalmi 19:15)?
Päivän jokainen minuutti on valintoja. Kuinka vastaat? Mikä on asenteesi? Valitatko vai kiitätkö?
Tri Berhanen vankilakokemus on voimakas esimerkki tästä raamatullisesta totuudesta. Berhane oli melko tuore uskova Eritreassa, kun hänet pidätettiin uskonsa tähden ja vietiin sietämättömän kuumaan ja lähes pimeään selliin. Sellissä odottavat vangit tervehtivät häntä alusvaatteisillaan ja siteissä, jotka peittivät vartijoiden heille aiheuttamat vammat. Ilmassa haisi hiki, viemäri ja savu. Suurin osa häntä ympäröivistä vangeista oli murhaajia, varkaita ja poliittisia vankeja. Hänen vieressään nukkuva vanki oli sarjamurhaaja.
Vankilassa hän koki myös kidutusta, jota ei ollut osannut odottaa. Hänet sidottiin pää alaspäin asentoon, joka muistutti numero kahdeksan kuviota ja vartija hakkasi kaikin voimin hänen jalkapohjiaan. Vaikka hän ei ymmärtänyt, miksi Jumala salli tällaisen tapahtua, ainoat sanat tohtori Berhanen huulilta olivat ylistys ja rukoukset kaikkivaltiaalle Jumalalle! Hän muistelee kokemustaan omin sanoin:
Matkalla takaisin, molemmat vartijat olivat hiljaa, vain minä kuiskin rukousta ja ylistystä. He veivät minut pieneen kuulusteluhuoneeseen. Pyysin heitä antamaan minulle viisi minuuttia aikaa rukoilla, ja odottamatta heidän lupaansa, kumarsin pääni ja aloin rukoilla. He käskivät minun lopettaa, mennä takaisin selliini, he kutsuisivat minut takaisin toisena päivänä. Matkalla takaisin selliin en pystynyt kävelemään, molempiin jalkoihini sattui niin. Raahauduin takaisin selliin ja vangit alkoivat sivellä minuun tulehdusta ehkäisevää voidetta. Muutamaan päivään en kyennyt kävelemään ollenkaan, sen jälkeen kävelin ontuen.
Tämän jälkeen aloin sanoa itselleni, että minulla on kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäinen on valittaa, kuinka heikko olen, valittaa terveydentilastani, epäonnistumisesta elämässä, maani tilasta, sodasta ja nälänhädästä ja nykyisestä tilanteestani vankilassa. Valitusta siitä, että olin kuin saviruukku, hauras. Toinen vaihtoehto oli hyväksyä asiat sellaisina kuin ne olivat ja käyttää joka hetki Jumalan kirkastamiseen. Valitsin oikein ja pysyin vahvana yksitoista kuukautta kestäneen vankeuteni. Vankiselli oli täynnä pahamaineisia rikollisia. Kukaan ei kyennyt heitä lepyttämään, mutta ihme, minä onnistuin siinä. Olin vakuuttunut, että valtava voima toimi kauttani.
Seuraavien päivien ja kuukausien aikana päätin keskittyä siihen valtavaan työhön, jonka Jumalan Henki oli jo aloittanut elämässäni. Ajattelin, että heikkouteni tai vahvuuteni on sivuseikka, jos annan koko itseni Jeesukselle. Niinpä päätin kulkea siinä hengessä lopun elämääni, missä olenkaan. Kun Paavali kärsi, hän rukoili Jumalaa poistamaan lihaansa annetun pistimen, mutta Jumala sanoi: ”Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa.”
Tohtori Berhane alkoi toteuttaa tätä voimallista totuutta mitä pahimmissa olosuhteissa. Sinun ei kuitenkaan tarvitse odottaa vankiselliin joutumista kirkastaaksesi Jumalaa joka tilanteessa. Entä kun jonotat pitkässä jonossa lentokentän turvatarkastukseen? Tai kun verosi ovat korkeammat kuin odotit? Tai kun joku yrittää vahingoittaa mainettasi?
”Mutta tämä aarre on meillä saviastioissa, että tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä. Me olemme kaikin tavoin ahdingossa, mutta emme umpikujassa, neuvottomat, mutta emme toivottomat, vainotut, mutta emme hyljätyt, maahan kukistetut, mutta emme tuhotut. Me kuljemme, aina kantaen Jeesuksen kuolemaa ruumiissamme, että Jeesuksen elämäkin tulisi meidän ruumiissamme näkyviin.” 2. Kor. 4:7-10
Tim Dillmuth, Marttyyrien Ääni Etelä-Korea