Fawzylle kuulusteluista on tullut niin tavanomainen osa evankeliointityötään, että hän tuskin huomaa niitä enää. Hän asuu Pohjois-Afrikassa ja käyttää aikansa keskustellen juuri kristinuskoon kääntyneiden kanssa ja tavaten heitä, jotka haluavat kuulla lisää Jeesuksesta. Islamilaiset johtajat pitävät kuitenkin hänen toimiaan uhkana ja viranomaiset pelkäävät kansannousua.
Hänen ensimmäinen kohtaamisensa viranomaisten kanssa tapahtui 1980-luvun lopulla, vain kolme kuukautta sen jälkeen, kun hän oli kääntynyt kristinuskoon. Poliisit hakivat tuolloin 17-vuotiaan Fawzyn kotoaan, veivät hänet poliisiasemalle ja kuulustelivat häntä yli kuuden tunnin ajan. He halusivat tietää, oliko hän kääntynyt kristinuskoon. Fawzya pelotti, mutta hän sai voimaa uskostaan. ”Tunsin, että sydämessäni oli voimaa tai toivoa”, Fawzy kertoo. Hän myönsi rohkeasti poliiseille, että hän oli hylännyt islamin kristinuskon tähden tutkittuaan Raamattua kirjekurssin välityksellä.
Kolme kuukautta myöhemmin Fawzya kuulusteltiin jälleen. Hänelle sanottiin, että hän välttyi pidätykseltä ainoastaan siksi, että hän oli 17-vuotias. He varoittivat, että jos hän olisi kristitty vielä täysi-ikäiseksi tultuaan, hän tulisi viettämään sitä seuraavat kaksi vuotta vankilassa.
Fawzyn suureksi helpotukseksi hän sai olla rauhassa 14 vuotta. Hänen perheenjäsenensä olivat hartaita muslimeja, mutta hekin antoivat hänen harjoittaa uskoaan vapaasti. Jopa hänen veljensä, joka oli ääri-islamilaisen järjestön jäsen, kertoi Fawzylle tämän olevan paras hänen veljistään.
Näinä vuosina Fawzy kasvoi uskossaan, sai ensimmäisen Raamattunsa ja opetusta vanhemmalta uskovalta. Sitten, vuonna 2004, hän ja toinen uskova perustivat seurakunnan, johon kuului 20 jäsentä. Poliisit alkoivat kutsua häntä säännöllisesti ”tapaamisiin”. Fawzy kertoo, että poliisit kuuntelivat hänen puhelintaan ja tarkkailivat häntä, mutta eivät löytäneet mitään syyttääkseen häntä rikoksesta.
Muutamaa vuotta myöhemmin viranomaiset alkoivat karkottaa maasta ulkomaalaisia kristittyjä. Pelko valtasi tämän pohjoisafrikkalaisen maan uskovat, ja Fawzyn kotiseurakunnan jäsenmäärä laski viiteen henkilöön. Paikalliselle seurakunnalle se oli vaikeaa aikaa, mutta Fawzylle se oli myös uudistumisen ja kasvun paikka. Hän tajusi, että hänen ja muiden paikallisten kristittyjen ei pitäisi nojata kaikessa avun ja rohkaisun tarpeessa ulkomaalaisiin kristittyihin. Viranomaiset olivat epähuomiossa sysänneet heidät kypsymään uskossaan.
Suurin osa ulkomaalaisista kristityistä oli karkotettu maasta, ja Fawzy nousi evankelistana näkyvämpään asemaan. Poliisit kutsuivat hänet usein kuulusteltavaksi, mutta hän suhtautui jokaiseen kertaan mahdollisuutena kertoa uskostaan. Kun viranomaiset kysyivät häneltä, miten hänestä oli tullut kristitty, hän kertoi todistuksensa. Kerran yksi kuulustelijoista sanoi Fawzyn olevan ensimmäinen hänen kohtaamansa “todellinen uskova”.
Fawzylta kysyttiin toistuvasti hänen suhteistaan ulkomaalaisiin. Muslimit tuossa maassa uskovat yleisesti, että ulkomaalaiset maksavat kristinuskoon kääntymisestä. Niinpä kuulustelijat halusivat tietää, kuinka suuren summan ja mitä muita etuja hän oli saanut ulkomaalaisilta kristityiltä. Fawzy rauhoitteli heitä sanoen, että hän oli tullut tuntemaan uskon suoraan Jeesukselta, ei kenenkään ulkomaalaisen kautta.
Fawzyn viimeisin kohtaaminen viranomaisten kanssa tapahtui vain muutama viikko ennen Marttyyrien Äänen tukemaa pohjoisafrikkalaisille pastoreille tarkoitettua koulutustilaisuutta. Poliisit tietävät, että hän ei lopeta evankeliointia, joten he kehottavat häntä tekemään sen viisaasti.
Jatkuvat ongelmat poliisien kanssa eivät huolestuta Fawzya. ”Vaikka viranomaiset ovat sinua vastaan, Jumala on kanssasi”, hän sanoo. ”Minua ei huoleta mitä meille tapahtuu. Olen kiinnostunut vain siitä, miten voin kertoa Jumalasta.”